Lehti

KOLUMNI KRIISISTÄ JA MEDIAKRITIIKISTÄ Koska uutisointimme Aasian suurmaanjäristyksestä on herättänyt paljon puhetta, ja koska jokaisen kynnelle kykenevän toimittajan on näköjään katastrofista jotakin viisasta sanottava, niin pakko on minunkin, vaikken tahtoisi.

Miksi en?

Ensinnäkin siksi, että se tapa, jolla media on tuotteistanut ihmisten aidon tuskan ja hädän vuorokauden ympäri jatkuvaksi uutismyllyksi on lähinnä iljettävä. Uutisvyöry on ajat sitten lakannut palvelemasta niitä, joita sen pitäisi tässä järkyttävässä tilanteessa palvella - katastrofissa läheisiään kadottaneita, jotka tuntevat aiheellisesti suurta ahdistusta. Päinvastoin, siitä on tullut yleisön kyltymätöntä uteliaisuutta ja tirkistelynhalua tyydyttävä paljastusautomaatti, joka mässäilee surulla, herkuttelee kuvilla lentokentälle palaavista järkyttyneistä ihmisistä ja haastattelee heitä mehevien lausuntojen ja aitojen kyynelten toivossa. Tätäkin enemmän uutiskone palvelee tekijöidensä egoja ja toimii medioiden keskinäisen kilpailun välineenä.

Surua ei soisi koskaan käytettävän myyntivalttina.

Toiseksi siksi, että näyttää siltä, kuin maailmasta olisi kadonnut usko siihen, että ihmiset osaavat tuntea empatiaa ja surua toisten hädästä ilman, että sitä pitää julistaa suureen ääneen joka torvesta ja sammuttaa valot koko maasta. Kaunein tapa muistaa niitä, jotka turmassa ovat menehtyneet, on hiljaisesti omassa rauhassa. Ei siihen vaadita kaikkien lähiviikkojen tapahtumien ja juhlallisuuksien peruuttamista, pompöösejä puheita tai koreita seremonioita. Siitä ei pidä tehdä isoa show’ta, jonka varjolla valtakunnan tai kuntatason poliitikot, puolijulkkikset, media ja muut kynnelle kykenevät keräävät halpaa julkisuutta ja nostavat omaa häntäänsä.

Surua ei soisi koskaan käytettävän irtopisteiden keruuvälineenä.

Kolmanneksi siksi, että kriisi paljasti - taas kerran - miten helpoin tie yrittää selittää jotakin, mitä ihmisjärki ei kykene selittämään, on etsiä syyllisiä. Tällä kertaa korokkeelle on nostettu ulkoministeriö, lentoyhtiöt ja matkatoimistot, koska jotakuta näköjään on pakko median toimintalogiikan mukaisesti syyttää, ja maanjäristystä ei voi haastatella eikä sille voi esittää teräviä jatkokysymyksiä. Syyllistäminen ei kuitenkaan tuo ketään menetettyä takaisin. Se vain ruokkii vihaa ja katkeruutta, jotka helposti syrjäyttävät uhreja kohtaan tunnetun empatian. Maanjäristys oli suunnaton inhimillinen katastrofi, mutta siitä ei pidä yrittää rakentaa kansallista traumaa. Muistot läheisistä riittävät.

Surua ei soisi koskaan käytettävän vihan nostattajana.

Mutta kaikesta tästä inhimillisestä kärsimyksestä saattaa versoa jotakin kaunista. Kenties tästä lähtien osaamme paremmin ymmärtää, minkälaisessa hädässä lukemattomat maailman ihmiset elävät päivästä toiseen, ehkä höllennämme hövelimmin lompakkojen naruja myös heidän hyväkseen tehtävissä keräyksissä. Kenties kehitysavun määrärahoja viimein nostetaan.

Sillä monille elämä on päivästä toiseen Aasian tapaninpäivän tapahtumien toisintoa, eikä niin tarvitse olla.

August Elokuu

Kirjoittajalla ei ole asiaan enempää sanottavaa.