Lehden kesäinen juttusarja jatkaa Euroopan vähän tunnettujen lomanviettokohteiden kiertämistä. Katynin metsän jälkeen vuorossa toinen tunnelmallinen slaavilaisromanttinen alue, Babi Jar, Kiovan miljoonakaupungin kyljessä.

(KIOVA) Jos on Suomessa kesä ollut taas tyypillisen kylmä ja vähäluminen, niin idän aroilla helle on suorastaan polttava. Armoton porotus näännyttää helposti tottumattoman kulkijan, ja tekeepä heinäkuun kuumilla tiukkaa paikallisillakin. Lehden toimittajakolonna on jättänyt taakseen Katynin vehreän metsän ja suuntaa nyt seikkailunhaluisen onnelaan — Babi Jarin rotkoon Kiovan luoteispuolelle.

Babi Jar on syrjäinen, mutta ah niin viehättävä geologian oma kauneuspilkku aromaisemassa. Houkuttelevimmillaan se on paikallisten mukaan syksyisin, mutta kyllä sinne kelpaa näin kesälläkin mennä, kuuluu neuvo vanhoilta ukoilta korttipöydän äärestä.

Eivätkä olleet kiovalaiset ukot väärässä: rotko on huikean komea luonnonmuodostuma, joka kätkisi helposti syliinsä tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä.

“Niin se on tehnytkin”, kommentoi paikallinen lammaspaimen Igor Tudor monmielisesti virnistäen.

Kokkovalkeat

Mutta kaunishan Babi Jar on, siitä ei pääse mihinkään. Ei ihme, että tuulen, veden ja maankuoren liikkeiden merkillisen tanssin muokkaama rotko innoitti venäisrunoilija Jevgeni Jevtushenkoa kirjoittamaan tuntemuksensa paperille asti, ja säveltäjänero Dimitri Shostakovitshia ikuistamaan nuo säkeet 13. sinfoniassaan.

Kuten korttipöydän tervaskannot totesivat, paikka on houkutellut väkeä etenkin syksyisin. Suurin rynnäkkö koettiin vuonna 1941, kun peräti 34 000 kiovalaista marssi paikalle. Heidän mukanaan tulleet saksalaisvieraat sytyttivät tapahtuman kunniaksi suuria kokkoja, joiden leimu valaisi koko tienoon.

“Myös haju oli melkoinen”, muistelee Tudor nenäänsä nyrpistäen.

Kumma kyllä, kaikki paikalliset eivät tunnu osaavan arvostaa Babi Jarin kauneutta. Ehkä syynä on se, että paikka on tavallaan “liian lähellä”. Oma vaikutuksensa voi toki olla sieltä täältä rotkon pohjasta pilkistävillä luuntyngillä ja kaameasti virnistävillä pääkalloilla.

Erilaiset auttavat puhelimet ovat kasvattaneet suosiotaan tasaisesti kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen. Ketkä apua tarvitsevat, ketkä sitä antavat ja millaisia auttavia puhelimia Suomesta löytyy? Vastaamassa auttavat puhelimet itse työntekijöineen.

(VÖYRI) Lehden uudessa juttusarjassa selvitetään erilaisten auttavien puhelinten toimintaa. Avioeron kokeneiden auttava puhelin, masentuneiden teinien vanhempien auttava puhelin. Auttavia puhelimia on moneen lähtöön. Viime aikoina niiden kirjo on lisääntynyt entisestään. Onko avun tarvitsijoita todella näin paljon ja saavatko he tarvitsemaansa apua? Tämä selviää vain soittamalla ja kysymällä.

Sanotaan, että ongelman myöntäminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen. Niin myös ensimmäinen soitto auttavaan puhelimeen on vaikein, myös työtään tekevälle toimittajalle. Pyöritän kuitenkin ensimmäisen numeron hikoilevin sormenpäin. Hälytysääni. Sitten vastaus.

– Kodittoman alkoholistin auttava puhelin.
– Toimittaja Urja, päivää.
– Ei sulla ois euroa heittää? Viittäkytä senttiä?
– Tuota…
– Soittasin kotiin, että tulevat hakemaan.
– Ei…
– No voi vittu.

Puhelin suljetaan toisessa päässä. Haen etusormellani seuraavan numeron listastani ja käännän sen. Tällä kertaa kaikki käy jo paljon helpommin. Tunnen itseni ammattilaiseksi. En enää pelästy, kun saan vastauksen.

– Fatalistinen auttava puhelin.
– Juhani Urja tässä. Minä…
– Ei. Ei se auta.
– Anteeksi?
– Ei se auta. Mikään ei auta. Tänne on tänään soittanut jo kolmattakymmenettä kaveria, eikä niitä voi ketään auttaa enää kukaan. Ei kukaan. Hyvästi. Äläkä koskaan soita tänne enää. Ei se auta. Hyvästi.

Kun uskaltaa pyytää…

– Väsynyt auttava puhelin.
– Juhani Urja. Sellaista…
– Ja ongelmia varmaan löytyy.
– No, itse asiassa…
– Sehän vasta yllättää meidät kaikki, se. Voi saatana! Tulis talvi ja tappais pummit! Ei jumalauta, mä en jaksa enää! Ei saatanan saatanan saatana…
– Niin, tuota…
– Vieläkö sä oot siellä? Ei jumalauta sulla muuta tekemistä ole?

Päätän siirtyä seuraavaan ja viimeiseen numeroon listallani. Tunnen oloni jossain määrin epävarmaksi ymmärtäessäni, että jään pian ongelmieni kanssa yksin. Onneksi tiedän, että apu on tulevaisuudessakin aina langan päässä.

– Surrealistinen auttava puhelin, kirahvi puhelimessa.
– Toimittaja Urja. Apua tarvitsisin.
– Ja valkohehkuisen nopean kengurun. Kulje tietä, jolla ei rakkauden jäänteitä sulateta ennen piispanhuppuisen gerbiilin kivitaloa.
– Tuota…
– Mainitsinko jo kirahvin? Kaikki värit ja muutama päälle. Lapsuusmuistot palaavat, mutta niiden eriparisiivet on maalattu supikoiran höyhenillä!

Suljen puhelimen. Teen pikaisen yhteenvedon ja huomaan vitsin käytetyn loppuun jo aikaa sitten. Luulen, että auttava puhelin on saanut minut ainakin miettimään uudelleen, kuinka voisin auttaa itse itseäni. Huomaan, etten juuri millään tavalla.

Auttavat puhelimet kuitenkin porskuttavat edelleen. Niiden voittokulkua voi luultavasti hidastaa ainoastaan vast´ikään Suomeenkin lanseerattu amerikkalainen haittaavan puhelimen malli. Aika näyttää puhelinkilpailun voittajan.

Lehden kesäisessä matkailusarjassa tutustutaan Euroopan suosittuihin lomakohteisiin. Ensimmäisenä on vuorossa idyllinen Katynin metsä Moskovan länsipuolella.

(KOZELSK) Suomalaisen henkinen koti on puiden keskellä, honkien huminassa. Vain metsän siimeksessä suomalainen saa rauhan maailman melskeeltä ja kiireeltä. Vaan kotomaan metsämaisemaakin halkovat jo pikitiet ja kännykkämastot varjostavat kelopuita. Siksi lähdimme etsimään oikeaa rauhan ja tasapainon tunnetta idästä, aivan “vanhan mantereen” laitamilta.

Katynin metsä sijaitsee Moskovasta parisataa kilometriä länteen, kohti Valko-Venäjän rajaa. Liki koskematon metsämaisema tuo heti ensisilmäyksellä rintaan syvän vapautuksen tunteen. Vihreä paratiisi, sitä tämä todellakin on. Oppaani Andrzej Kieslowski huomauttaakin, että Katynin metsä on ollut suosittu vierailukohde jo vuosikymmenten ajan. Erityisesti puolalaiset ovat ihastuneet paikkaan.

“Niin sotilaat kuin älymystönkin edustajat kävivät täällä usein rentoutumassa, ajoittain heitä saattoi olla täällä samanaikaisesti jopa tuhansia”, Kieslowski kertoo vaeltaessamme ikihonkien keskellä.

“Jääneet pysyvästi”

Puolalaisia veti Katyniin venäläisten tunnettu vieraanvaraisuus. Lisäksi monet saivat kutsuja tulla katsomaan ihmeellistä metsää.

“Usein kutsu oli niin painokas, että se oli jo tavallaan määräys”, naureskelee Kieslowski. Hän painottaa, että kutsuista vastasivat nimenomaan venäläiset, eivät saksalaiset, kuten joskus on yritetty virheellisesti väittää.

“Venäläisetkin joskus vaatimattomuuttaan sanoivat, että saksalaisten ansiota kaikki, mutta iivanahan siinä taustalla kuitenkin hääri”, Kieslowski selostaa. Jotakin metsän lumovoimasta kertoo se, että monet puolalaisista vieraista jäivät sinne jopa pysyvästi. Kieslowskin mukaan mittavin tällainen “paluu metsään” tapahtui huhti–toukokuussa 1940 kun jopa noin 5 000 puolalaista upseeria jäi metsän suojiin.

“Niin monet ovat jääneet tänne lepäämään pysyvästi”, nostalgisoi Kieslowski kyynel silmäkulmassaan.

EIkä ihme. Katynin lehdoissa käyskennellessä stressi ja maiset huolet unohtuvat. Linnut laulavat, puut humisevat ja valkoisiksi vaalenneet luut narskuvat leppoisasti saappaankantojen alla.

Voiko eläin olla sinällään paha, vai kulkeeko se vain vaistojensa mukana? Kysymykseen hakevat vastausta kirkonmies, tiedemies ja lehtimies.

(HELSINKI) Eläinhyökkäykset niin koti- kuin villieläintenkin taholta saavat näyttävästi tilaa iltapäivälehtien palstoilta. Helposti syntyy mielikuva, että eläin on luonnostaan jotain, mitä tulee pelätä, jotain vaarallista. Helsingin piispa Juhana Ensimmäisellä on asiasta oma mielipiteensä. “Sielunvihollisesta! Sielunvihollisesta on se peto! Paha! Paha! Tuhannesti paha!” kuvailee Ensimmäinen suhtautumistaan eläimiin.

Tiede ja usko

Asiaan voidaan kuitenkin ottaa myös tieteellisempi katsanto. Eläinten käyttäytymisestä ihmisen läheisyydessä viime vuonna väitellyt Af Graan on tutkinut alaansa jo kymmenen vuoden ajan. “Pahoja ne ovat, eläimet”, toteaa hän. “Pahoja. Pahoja luita myöten. Tarkoituksella ihmisten kimppuun käyvät, sudet ja karhut etenkin. Puun takana väijyvät, siinä ei kuoliaaksi tekeytyminen auta. Verta ne haluavat, pedot!”

“Käärme! Käärme!” huudahtaa piispa Ensimmäinen sivummalta.

Monet viimeaikaiset tutkimukset tosiaan osoittavat, että eläinten hyökkäykset kotieläinten tai ihmisten kimppuun johtuvat nimen omaan eläinten luontaisesta pahuudesta. Graan muistuttaa kuitenkin, ettei kaikkien eläinten tule kärsiä siitä, että useimmat ovat pahoja.

“Pienet puput! Voi tavaton, kun ne on herttaisia ja kilttejä. Ja sudet ne niitäkin syö! Siinä sen näkee, jumalauta!” hän täydentää. Ensimmäinen karkaa ulos ovesta huutaen mennessään herjaavia nimiä.

Ihmisten kuuluu tietää

Yhtyneiden iltapäivälehtien yhdistyksen puheenjohtaja Antero Ulapan mukaan median tehtävä onkin kertoa yleisölle tästä pahuudesta. “Kyllä me siihen on pyritty, ettei se jää kellekään epäselväksi, että tämä maailma on sitä parempi paikka, mitä vähemmän eläimiä metsissä liikkuu. Paitsi ne jänikset ja oravat tietysti, niitä kyllä pitää olla. Ne ei tee pahaa kenellekään. Ja pari lintua voi olla. Semmoisia pieniä, ei niitä isoja.”

“Sitä on kyllä iltapäivälehdissä paljonkin pohdittu, että onko se paha se hyökkäävä eläin. Siitä kuitenkin lähdetään, että paha se on”, summaa Ulappa.

(VANTAA) Bikinikelejä odotellessa Lehti tapasi Bulimikot pöntöllä -yhdistyksen puheenjohtaja Siiri-Mari Hirven. “Syö ensin, oksenna vasta sitten”, Hirvi neuvoo ja poistuu hymyillen naistenhuoneeseen kesken lounastapaamisemme. Hän ei pyytele bulimiaansa anteeksi.

Siiri-Mari Hirvi on kaunis nainen. Hänen kylkiluidensa siro rivi kuultaa ohuen sifonkisen kesämekon alta. Vaikka lämpötila lounasravintolassa onkin aika korkealla, Hirvi palelee. Hänen nukkainen ihonsa on kananlihalla, mutta kalpeudessaan kadehdittavan kaunis. Nykyinen kauneusihanne on vaativa. Miten noin huomattaviin tuloksiin on mahdollista yltää?

“Sanoisin, että laihduttaminen on hyvinkin helppoa. On vain muistettava yksi lyhykäinen sääntö: syö ensin ja oksenna vasta sitten. Väärässä järjestyksessä toimenpiteellä ei ole odotettua vaikutusta.”, Hirvi opastaa. “Toinen Bulimikkojen ohjesääntö kuuluu, että jos et oksenna, et myöskään syö. Ihme, jos ei näillä ohjeilla kilot karise”, Hirvi purskahtaa hysteeriseen nauruun ja taputtelee ahmimisesta suloisesti pömpöttävää vatsaansa.

Bulimia anoreksiaa tehokkaampi

Bulimiaa pidetään anoreksiaa tehokkaampana laihdutusniksinä. Vuonna 2000 perustettu Bulimikot pöntöllä -yhdistys on halunnut tehdä pesäeroa anorektikkojen vastaavaan yhdistykseen. Syy on selvä.

“Pidän anorektikkojen touhua ihme mamosteluna. Mitä radikaalia tai tehokasta siinä on, että ei syö? Totta kai pitää syödä, muutenhan sitä kuolisi. Tärkeintä on vain muistaa myös oksentaa sen, minkä syö”, Siiri-Mari Hirvi tähdentää.

Silikoneista apua

Jokainen laihduttamista kokeillut nainen tietää, miten herkästi kadonneet kilot katoavat nimenomaan rinnanympäryksestä.

“Onhan se kurjaa, että ryntäät rusinoituvat, mutta onneksi siihenkin on niksinsä. Laihduttamista bulimian keinoin ei missään nimessä kannata jättää kokeilematta rintojen pienenemisen pelossa. Ainahan voi ottaa silikonit”, Hirvi muistuttaa.

Erikoinen etunimi saattaa altistaa lapsen jopa koulukiusaamiselle. Moni Mikko, Janne ja Maria todella kärsii oudosta nimestään, toteaa dosentti Mies-Himo Ylkänköyrijä tuoreessa tutkimuksessaan.

Herkässä nuoruusiässä moni vähäpätöinenkin asia saattaa tuntua kovin raskaalta. Tällöin asiaa ei millään tapaa auta, jos lapselle on pyhässä kasteessa annettu oudolta kalskahtava etunimi, tästä dosentti Ylkänköyrijä on vakuuttunut. “Poikien puolella esimerkiksi Juha on sellainen nimi, josta saa kaikenlaisia lällättelyjä aikaan, yleisin ehkä on tämä Juha-Juha-Juuha-Juha” toteaa tutkija vakavana ja jatkaa “tytöillä vastaava on Maria, mistä ei kehtaa nyt edes puhua.”

Ei patenttiratkaisuja

Tilanne on huomattu myös monessa koulussa, esimerkiksi Ala-horkkaan Yläasteella, missä rehtori Aimo-Idiootti Kuusipää joutuu liki joka päivä puuttumaan erilaisiin nimittelyihin. “Mikot ovat ehkä pahimmassa tilanteessa, tyttöjen puolella sitten ehkä Leenat.”

Kuusipään mukaan tilanteeseen on vaikea puuttua, sillä täytyy muistaa, että nimittelijätkin ovat sangen herkässä kasvuvaiheessa. “Hirttää pitäisi saatanan äpärät,” hän ehdottaa yhdeksi ratkaisumalliksi.

Tilanne voi paheta

Dosentti Mies-Himo Ylkänköyrijän mukaan tilanne ei kuitenkaan helpotu, ellei ryhdytä todella toimiin. Yhdessä tutkijakollegansa Penis-Penis Vajaakasvun kanssa hän onkin kehitellyt aivan uudenlaisen ohjelman koulukiusaamisen ehkäisyyn. Tässä ohjelmassa vanhemmat, joiden lapsilla on outoja nimiä pitävät näma kotona ja lukittuna kaappiin. “Lisäksi koulukiusaajia piestään julkisesti, mutta tämä on enämpi niinkun opettajien ja allekirjoittaneen huviksi,” hän täydentää.

(NAARAJÄRVI) Vankilan pääoven kalpeat kalterit jysähtävät armottomasti takanani astuessani Naarajärven varavankilan alueelle. Minua kylmää. Onneksi tiedän voivani astua vapaana naisena ulos heti kun haastattelu on päättynyt. Toisin kuin Aulis Haaraperä, mielipidevanki.

Vartija kopeloi minut läpikotaisin. “Aseita? Puukkoja? Keittiötarvikkeita? Ompeluvälineitä?”, hän kysyy. Tunnen itseni likaiseksi. Hän tarkistaa myös laukkuni. “Käytätte siis tamponeita?”, hän vaatii tietää. Säikähdän. Onko se rikos? Joudunko vankilaan? Lyhyttukkaisten lesbojen ja muiden likaisten otusten raiskattavaksi?

Sellissä vain mies ja mielipiteet

Käytävän päässä on haastateltavani selli. Auliksen selli. Koti jo viidennettä vuotta. Räsymatto, matkatelevisio ja kusilaari. “Aulis, miksi?” Aulis huokaa vain niin kuin väärin kohdeltu mies voi. “Koska minusta tuli mielipidevanki”, hän sanoo.

Selliin laskeutuu hiljaisuus. Annan miehen rauhoittua ennen uutta kysymystä. “Mielipiteeni veivät minut. Ottivat vangiksi.”Olen liikutuksesta hiljainen.

Pitkä, vaikea lapsuus

Mitä siis tapahtui? Aulis kertoo lapsuutensa olleen raskaan ja kivisen. Ja erityisen pitkän. Hän kertoo asuneensa kotonaan vielä juuri ennen vankilaan joutumistaan. Hänen 70-vuotias äitinsä huolsi silloin 44-vuotiaan poikansa lakananvaihdot ja muut.

Haaraperää tutkineet psykiatrit epäilevätkin, että syy hänen traagiseen kohtaloonsa juontaakin lapsuuteen. Ja kun poliisi tammikuun 5.päivänä vuonna 1999 kysyi, murhasiko Aulis vanhan äitinsä, Aulis vastasi myöntävästi. “Siinä näette. Olen mielipiteitteni vanki. Tunnustin, vaikka en olisi todellakaan halunnut! Perkele! Se saatanan vanha ja ruma luuska oli ansainnut kohtalonsa! Hän ei koskaan rakastanut poikaansa, vaan juoksenteli ympäri kyliä karvarullaansa kaupittelemassa”, Aulis kiivastuu. Vartija sellin kaltereiden takana astuu askeleen lähemmäksi.

Surulliset jäähyväiset

Keskustelun päätteeksi Aulis tahtoo sivellä käsivarttani. Vapisten ojennan hänelle käteni. Mitä muuta nainen voi?

Haaraperää sivelee kättäni kyynelsilmin. Rykäisen ja nousen lähteäkseni. Tarkistan vielä vierailupäivät. Aulis Haaraperä jää katsomaan jälkeeni. Kostea, vangittu katse polttaa lanteitani vielä Pieksämäelläkin.

LEHDEN SYNTYMÄPÄIVÄHAASTATTELU – 95-vuotias Alma Lagerlöf on yhä virkeä vanhus, vaikka ikää onkin jo kertynyt. Hän seuraa edelleen tarkasti maailman tapahtumia, ja iän suomalla kokemuksella kommentoi niitä terävästi. Nyt Lagerlöfiä kummastuttaa nuorten kielenkäytöstä käytävä julkinen debatti.

“En minä ymmärrä, miten on nostettu niin kamala kohu nuorten, ja etenkin tyttöjen, kiroilusta”, Lagerlöf kummastelee. “Kyllä ainakin minun nuoruudessani tytöt sanoivat ‘vittu’ siinä missä nykyäänkin,” hän jatkaa.

Ei helppoa elämää

Lagerlöf muistuttaa, ettei elo ennen vanhaan ollut mitään herkkua, joten voimasanoille oli käyttöä kun alkoi vituttaa. Lottana kainaloitaan myöten Kannaksen turpeessa kahlannut Lagerlöf muistaa, että ärräpäitä tuli sinkoilluksi kerran jos toisenkin.

“Kyllä se oli sellaista helvettiä, että jollain ‘himputilla’ tai ‘pahuksilla’ olisi loppu tullut välittömästi, mutta kun päräytti vitunsaatananperkeleet niin että metsä humajasi, niin johan alkoi taas mono luistaa,” hän muistelee.

Saatanan maitotonkka

Erityisen hyvin Lagerlöfille on sotavuosilta jäänyt mieleen eräs suvipäivä Ihantalan liepeillä sijainneessa Äinisjärven kylässä. Lotat olivat käyneet juuri noutamassa viiden kilometrin päästä ison tonkallisen maitoa voipuneen pataljoonan pojille, mutta juuri ennen soppatykille pääsyä Lagerlöfin puukenkä luiskahti ja tonkka kaatui kumoon.

“Sitä oltiin viisi kilometriä kannettu kädet verillä ja sitten se kaatui. Potkin sen saatanan tonkan littanaksi kun vitutti niin kovasti. Toiset haukkuivat minua vitun huoraksi, mutta sekin loppui, kun potkaisin.”

Jatkoa seuraa

Lagerlöf ei ole lopettanut kiroilua vielä vanhoilla päivilläänkään. Elämä diabeteksen, lonkkavian, kaihin, tinnituksen ja yleisen halveksunnan parissa olisi vienyt elämänhalun raavalta mieheltäkin, mutta jostakin hän vain ammentaa voimia jatkaa eteenpäin.

“Jonain päivinä vituttaa niin ettei veri kierrä, mutta kuten itse sanon, niin hyvin pärjätään kunhan ei päähän lyödä,” Lagerlöf jakaa elämänviisautta. Haastattelun lopuksi Lagerlöf saattaa Lehden toimittajan ovelle, ja kuinkas ollakaan, sormi jää saranan väliin. “Voihan vittu saatana,” kajauttaa Lagerlöf hyvästiksi.